Nyt kun on päässyt pahimman surun ylitse niin ajattelin riipaista muutaman rivin tämän maan suurpetopolittikasta, pääosin susipolitiikkaan keskittyen.
Tällä hetkellähän tilanne on se että susien kannanhoidollisten lupien määräksi vuodelle 2016 on suunniteltu 39 kappaletta. Luparuljanssi on nyt lausuntokierroksella ja luonnonsuojelujärjestöt huutavat suurinpiirtein kilpaa ettei lupia voi myöntää tuota määrää.
Seurataan tilannetta ja katsellaan mihin lopputulemaan MMM herrat asiassa päätyy.
Mielenkiintoisia ulostuloja asiasta on ollut monia, yksi parhaimistoon sijoittuva on tämä Luonnonsuojeluliitto Tapiolan juttu. Ja voin olla täysin varma että kyseinen yhdistys valittaa jälleen mahdollisista luvista hallinto-oikeuteen ja "myy" osakkuuksia valituksiin kuten tämän vuoden alussa kävi!
Luontoliitto susiryhmineen tyrmää täsyin kannanhoidollisen metsästyksen, kun taas luonnonsuojeluliiton asiantuntijat muistavat mainita jokaisessa uutisessa salametsästyksen.
Itse olen seurannut tätä suskeskustelua jo yli viisi vuotta, alkuun hieman vähemmän ja ajanoloon aika tiivisti. Yhdessä vaiheessa minua alkoi tympimään ne jatkuvat uutiset siitä miten susi / sudet ovat tappaneet / raadelleet / repineet koiria ja aloin miettimään kuinka nämä uutiset saisi vielä hieman enemmän näkyvyyttä ja herättäisi keskustelua. Joten pienen mietintähetken jälkeen aloin vääntämään karttaa noiden uutisten perusteella. Kyseinen kartta alkoi sitten levitä tuolla "somessa" ja muuallakin jonka jälkeen alkoi satelemaan ilmoituksia koiransa menettäneiltä ihmisiltä ja pyyntöjä voisiko tapauksen laittaa kartalle. Tämä kyseisen kartan saama julkisuus ja mielenkiinto sitä kohtaan yllätti täysin.
Ensimmäinen yhteydenotto silloisen riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen puolelta tuli vuoden 2013 alkutalvesta ja siitä on tekstiä täällä.
Alussa kartan paikkansapitävyys tyrmättiin täysin noissa susimyönteisissä piireissä, mutta nyttemmin osa on alkanut pitää karttaa aika luotettavana. Johtuneeko se tästä tutkimuksesta jossa myös kartasta on juttua.
Ihminen on kekseliäs ja niin oli tämäkin henkilö joka keksi yhdistää kaksi "palvelua" samalle kartalle.
Eli kyseessä on tuon "vahinkokartan" ja pantasusien paikkatietoa jakavan kartan ydistäminen samalle googlepohjaiselle kartalle. Tuossa kartassa näkee liu'uttamalla aikajanaa pannoitettujen susien liikkeet +-5km tarkkuudella mikäli paikkatieto tallentuu tuonne riista.fi sivuston karttaan ja nuo vahinkopaikat +-2km tarkkuudella.
Poronhoitoalueella tuntuu susijahti käyneen mallikkaasti ainakin tämän uutisen mukaan!
Ei muuta kuin kuumia piippuja ja tarkkoja laukauksia sinne!
keskiviikko 18. marraskuuta 2015
lauantai 14. marraskuuta 2015
Surua surun perään ja vielä lisää
Ei voi oikein muuta sanoa että tämä "loppusyksy" on ollut yhtä surua. Ensin tosiaan isäni menehtyi äkillisesti kotonaan 27. päivä lokakuuta. Tämä jo yksin oli sellainen isku päin kasvoja ettei vielä tähän ikään ole toista tullut. Tämän lisäksi se tunne kun on juuri pääsemässä omaan elämään kiinni ja "matto vedetään taas jalkojen alta" on niin musertava että sitä lamaantuu ihan täysin.
Ensimmäinen viikko isän kuoleman jälkeen oli yhtä sumussa vaeltamista. Paljon tuli vietettyä aikaa koirien kanssa omalla takapihalla kun muuhun ei pystynyt. Se kauhea tunteiden sekamelska alkoi rauhoittumaan vasta tämän viikon maanantaina kun lopulta tajusi sen missä mennään. Tämä "herääminen" tapahtui hautaustoimistossa kun kävimme valitsemassa arkkua ja rupesimme urakalla suunnittelemaan hautajaisia.
Ja kuinka ollakkaan kun oli juuri tajunnut isän kuoleman ja sen lopullisuuden lyötiin taas lekalla päähän. Äitini soitti tämän viikon torstaina 12. päivä marraskuuta joskus aamupäivällä täysin hysteerisena ja itkuisena. Hän oli mennyt oman isänsä eli minun ukin luo koska ukkini ei ollut saapunut sovittuun tapaamiseen eikä hän vastannut puhelimeenkaan. Ja sieltä kotoaan oasmta sängystään löytyi ukki kuolleena.
Kuolema on hänelle tullut todella nopeasti nukkumaan käydessään keskiviikko iltana, koska hän ei ollut ennättänyt riisumaan päällyshousuistaan kuin toisen lahkeen.
Äidilleni tämä hänen isän menehtyminen on ollut todella vaikeaa, koska viimeisen kuuden vuoden ajan äitini hoiti vanhempiaan ja oli tekemisissä heidän kanssaan lähes päivittäin. Tai no, mummoni on ollut palvelutalossa hoidettavana jo lähes vuoden koska kotihoito kävi lähes mahdottomaksi ja erittäin raskaaksi.
Tämä ukkini poislähtö on ollut jollain tapaa helpompi käsitellä, olihan kyseessä vanha yli 84 vuotias ihminen, jolla oli jo paljon erilaisia sairauksia. Mutta yhdessä nämä kaksi näin lähekkäin tapahtunutta läheisen ihmisen poislähtöä on ollut hieman liikaa.
Nuorin poikani on ottanut myös nämä tapahtumat todella raskaasti ja välillä olin jo erittäin huolestunut hänen voinnistaan ja jaksamisesta, mutta onneksi apua löytyi erittäin nopealla aikataululla. Saa sitten nähdä kuinka hän reagoi ukkinsa hautajaisiin ja onko "vanhan ukin" hautajaiset yhtään helpommat?
Toivottavasti nämä tälläiset tapaukset nyt loppuisi ainakin toviksi ja saisi tehdä sen edessä olevan surutyön ihan rauhassa.
Isäni siunaustilaisuus ja hautajaiset on vasta 5.päivä joulukuuta vaikka olisin toivonut että olisimme voineet järjestää ne jo aiemmin. Loppujen lopuksi eri vaihtoehtoja mietittyämme päädyimme siihen tulokseen että hän pääsee isänsä, äitinsä ja veljensä kanssa samaan hautaan ja tämän takia päivämäärä siirtyi tuonne saakka.
Ukkini hautajaisista ei ole vielä minkäänlaista tietoa varmaan kenelläkään, onhan hänen kuolemasta mennyt vasta niin vähän aikaa.
Ainoa asia mikä on edessä jo ihan lähipäivinä on ukin asunnon tyhjentäminen.
Onneksi tässä on sellaista pientä tekemistä ollut ja tulee olemaan lähes kokoajan ennen ensimmäisiä hautajaisia, niin sitä jaksaa mennä eteenpäin ainakin päivin. Öisin on sitten hieman hankalampaa kun on yksin valveilla ja miettii ja muistelee isää ja ukkia, tällöin herkästi vaipuu hieman synkkyyteen ja silmät tuppaa sitten vetistymään..
Tähän loppuun on pakko laittaa niin paljon ja osuvasti tästä omasta tunnetilasta kertova kappale
Ensimmäinen viikko isän kuoleman jälkeen oli yhtä sumussa vaeltamista. Paljon tuli vietettyä aikaa koirien kanssa omalla takapihalla kun muuhun ei pystynyt. Se kauhea tunteiden sekamelska alkoi rauhoittumaan vasta tämän viikon maanantaina kun lopulta tajusi sen missä mennään. Tämä "herääminen" tapahtui hautaustoimistossa kun kävimme valitsemassa arkkua ja rupesimme urakalla suunnittelemaan hautajaisia.
Ja kuinka ollakkaan kun oli juuri tajunnut isän kuoleman ja sen lopullisuuden lyötiin taas lekalla päähän. Äitini soitti tämän viikon torstaina 12. päivä marraskuuta joskus aamupäivällä täysin hysteerisena ja itkuisena. Hän oli mennyt oman isänsä eli minun ukin luo koska ukkini ei ollut saapunut sovittuun tapaamiseen eikä hän vastannut puhelimeenkaan. Ja sieltä kotoaan oasmta sängystään löytyi ukki kuolleena.
Kuolema on hänelle tullut todella nopeasti nukkumaan käydessään keskiviikko iltana, koska hän ei ollut ennättänyt riisumaan päällyshousuistaan kuin toisen lahkeen.
Äidilleni tämä hänen isän menehtyminen on ollut todella vaikeaa, koska viimeisen kuuden vuoden ajan äitini hoiti vanhempiaan ja oli tekemisissä heidän kanssaan lähes päivittäin. Tai no, mummoni on ollut palvelutalossa hoidettavana jo lähes vuoden koska kotihoito kävi lähes mahdottomaksi ja erittäin raskaaksi.
Tämä ukkini poislähtö on ollut jollain tapaa helpompi käsitellä, olihan kyseessä vanha yli 84 vuotias ihminen, jolla oli jo paljon erilaisia sairauksia. Mutta yhdessä nämä kaksi näin lähekkäin tapahtunutta läheisen ihmisen poislähtöä on ollut hieman liikaa.
Nuorin poikani on ottanut myös nämä tapahtumat todella raskaasti ja välillä olin jo erittäin huolestunut hänen voinnistaan ja jaksamisesta, mutta onneksi apua löytyi erittäin nopealla aikataululla. Saa sitten nähdä kuinka hän reagoi ukkinsa hautajaisiin ja onko "vanhan ukin" hautajaiset yhtään helpommat?
Toivottavasti nämä tälläiset tapaukset nyt loppuisi ainakin toviksi ja saisi tehdä sen edessä olevan surutyön ihan rauhassa.
Isäni siunaustilaisuus ja hautajaiset on vasta 5.päivä joulukuuta vaikka olisin toivonut että olisimme voineet järjestää ne jo aiemmin. Loppujen lopuksi eri vaihtoehtoja mietittyämme päädyimme siihen tulokseen että hän pääsee isänsä, äitinsä ja veljensä kanssa samaan hautaan ja tämän takia päivämäärä siirtyi tuonne saakka.
Ukkini hautajaisista ei ole vielä minkäänlaista tietoa varmaan kenelläkään, onhan hänen kuolemasta mennyt vasta niin vähän aikaa.
Ainoa asia mikä on edessä jo ihan lähipäivinä on ukin asunnon tyhjentäminen.
Onneksi tässä on sellaista pientä tekemistä ollut ja tulee olemaan lähes kokoajan ennen ensimmäisiä hautajaisia, niin sitä jaksaa mennä eteenpäin ainakin päivin. Öisin on sitten hieman hankalampaa kun on yksin valveilla ja miettii ja muistelee isää ja ukkia, tällöin herkästi vaipuu hieman synkkyyteen ja silmät tuppaa sitten vetistymään..
Tähän loppuun on pakko laittaa niin paljon ja osuvasti tästä omasta tunnetilasta kertova kappale
torstai 5. marraskuuta 2015
Voimaa jaksamiseen tavalla tai toisella
Vaikka jotkut viisaat ovat todenneet että "Pas*an määrä on vakio". Se ei pidä paikkaansa. Tämän olen todennut itse tässä pitkän aikavälin tarkastelussa.
Onneksi olen löytänyt muutamia keinoja, miten jaksaa eteenpäin vaikka hartiat ovat jo maassa kaiken tämän taakan alla. Jotkut sasnovat että anna itsellesi aikaa surra, niin sitten helpottaa. Mutta jos minä tässä hetkessä pysähdyn, niin silloin tulee mieleen taas kaikki se suru ja murhe ja sitten taas tulee se henkinen romahdus.
Yksi näistä keinoista millä jaksan pitää pääni kasassa näin päivällä kun olen yksin kotona, on noiden koirien kanssa touhuaminen niin ulkona kuin sisällä. Toisena keinona olen käyttänyt pihan haravointia, ei tarvitse miettiä mitään, kunhan vaan heiluttaa haravaa. Mutta silti aina välillä vaikka tekee mitä, tulee se tyhjä olo ja ikävän tunne.
Öisin kun ei saa juurikaan nukuttua, kuuntelen paljon musiikkia ja koitan saada jotain muuta ajateltavaa kuin isän kuolema, välillä se onnistuu ja välillä taas ei.
Tänä aamuna löysin Youtubesta kappaleen joka kyllä sopii tähän tilanteeseen melkein yhtä hyvin kuin suutarin nyrkki sian per*ieeseen.
Kappaleen nimi on Valvon ja esittäjänä Jari Sillanpää
"Valvon, ajatukset kehää kiertävät kuin katsoisi filminauhaa, sisintäni menneet hiertävät eivätkä ne anna rauhaa. Miksi samaa usein mietin vain, osaisimpa irti päästää ja tyytyä siihen mitä sain. Tahdon sinut tältä säästää..... "
Kannattaa kuunnella kappale ajatuksella.
Pikkuhiljaa se kaikkein suurin henkinen tuska alkaa helpottamaan, mutta tässä on vain se huono puoli että kun henkinen tuska alkaa helpottamaan, niin sitten alkaa lääkityksestä huolimatta nuo alaraajojen hermosäryt ja selän vaivat muistuttamaan olemassa olostaan.
Perjantaina 6.11 2015 olisi "rynnättävä" heti aamulla aikaisin kaupunkiin, että olisi sitten ensimmäisten joukossa odottamassa pääsyä tuonne sairaalan laboratorioon verkiokeisiin!
Edellisestä kerrasta kun olen käynyt verikokeissa on varmasti yli kymmenen vuotta joten himppusen verran jänskättää mitä sieltä sitten löytyy.
Se on meikäläisen tuuria jotta maksa on poksahtanut, munuaiset sökönä, kolestroli taivaissa ja kaiken tämän kylkiäisenä todetaan että Dia Bettystä tulee lopun elämäni kaveri, kaveri jolle ei voi hakea edes lähestymiskieltoa vaikka kuinka vi****aisi!
Eli jos sotten onkin jokin paikka vielä krempallaan tai kolestrolit taivaissa ja "dia betty" lopun elämää kulkemassa mukana, niin voi olla että tuohon lääkemäärään tulee vielä lisäystä.
Palattava uudelleen tuohon aiemmin mainitsemaani Sillanpään kappaleeseen muutamalla sanalla.
"Valvon. Sinua mä hiljaa katselen. Tiedän että synkkyys haihtuu. Olet elämäni kuiskaan sen. Paremmaksi kaikki vaihtuu."
lauantai 31. lokakuuta 2015
Elämä on vaikeaa taidetta ja useimmiten se on todella syvältä sieltä itsestään
Keskiviikko 28.10 -15 mullisti elämäni aivan totaalisesti. Kello 20.47 isoveljeni soitti ja kertoi suuren suru-uutisen, Isäni oli löytynyt kuolleena kotoaan.
Ensimmäisenä iski mahdoton shokki, sitten tuli suoraa itkun sekaista huutoa jonka jälkeen vasta osittain tajusin mitä veli oikein sanoi puhelimessa. Suurin osa tiedoista kylläkin meni ohi.
Heti kohta oli pakko soittaa veljelle takaisin ja varmistaa mitä hän oikein kertoi.
Tämä loppuviikko on ollut yhttä tunteiden sekamelskaa, välillä olo on taysin tyyni ja rauhallinen ja välillä suru ja ikävä ottaa vallan jolloin seuraa totaalinen romahdus.
Ehkä kaikki tämä mahdoton suru ja julmettu ikävän tunne ja muu mielen myllerrys olisi paljon helpompi käsitellä ja kestää, jollei olisi näitä muita vaivoja.
Eli juuri kun oli pikkuhiljaa pääsemässä jaloilleen näiden selkä ja hermokipujen aiheuttamasta masennuksesta ja muista henkisistä ongelmista oli saamassa yliotteen, niin sitten pitää pudottaa ihminen taas sinne pohjalle.
Ei voi oikein muuta sanoa kuin että nyt on taas jaksaminen koetuksella, ehkä kovimmalla mitä aiemmin yhteensä.
Toisaalta tällä hetkellä tuo fyysinen kipu ja särky on jossain taka-alalla, vaikkakin muistuttaa sitten rajusti olemassa olostaan aina niinä mielen tyyninä ja levollisina hetkinä.
Voisi sanoa että tämän yhdistelmän takia elämä on per*eestä ja syvältä sieltä.
Paljon on vielä näitä käsittelemättömiä mielen asioita, mutta paljon niitä on tullut kyllä jo käsiteltyä. Hienoa on ollut huomata tässä surun ja murheen keskellä että perheen ja lähisuvun lisäksi ne parhaat ystävätkin ovat antaneet tukea, vaikkakin vain puhelimen tai muun viestivälineen kautta.
Yksi koskettavimmista hetkistä oli kun sain tietää että serkkuni oli tehnyt piirroksen / taideteoksen isäni muistolle.
Maanantaina minun on tarkoitus sitten lähteä kaymään isäni kotipaikalla jossa hän asusteli viimeiset vuodet.
Siellä voi kohdata sitten uusi tunteiden sekamelska kun "mökin isäntä" on poissa ja kanat on poissa, paikalla päivystää vaan vielä toistaiseksi kissa.
Onneksi pikkuveljeni ja äitini lähtee mukaan niin on hieman tukea ja turvaa luvassa.
Paljon on sitten myös näitä käytännön asioita hoidettavana, mutta onneksi suurimman osan niistä hoitaa isoveli puolisonsa kanssa.
Seuraavaan etenkin positiivis sävytteiseen tekstiin voi mennä aikaa, mutta toisaalta tämä kirjoittaminen on kieltämättä pientä terapiaa ja ajausten selvittelyä.
Vaikkakin teksti on sekavaa ja hyppii asiasta toiseen ihan ilman aasinsiltojakin.
Isä minulla on kauhea ikävä sinua...
Ensimmäisenä iski mahdoton shokki, sitten tuli suoraa itkun sekaista huutoa jonka jälkeen vasta osittain tajusin mitä veli oikein sanoi puhelimessa. Suurin osa tiedoista kylläkin meni ohi.
Heti kohta oli pakko soittaa veljelle takaisin ja varmistaa mitä hän oikein kertoi.
Tämä loppuviikko on ollut yhttä tunteiden sekamelskaa, välillä olo on taysin tyyni ja rauhallinen ja välillä suru ja ikävä ottaa vallan jolloin seuraa totaalinen romahdus.
Ehkä kaikki tämä mahdoton suru ja julmettu ikävän tunne ja muu mielen myllerrys olisi paljon helpompi käsitellä ja kestää, jollei olisi näitä muita vaivoja.
Eli juuri kun oli pikkuhiljaa pääsemässä jaloilleen näiden selkä ja hermokipujen aiheuttamasta masennuksesta ja muista henkisistä ongelmista oli saamassa yliotteen, niin sitten pitää pudottaa ihminen taas sinne pohjalle.
Ei voi oikein muuta sanoa kuin että nyt on taas jaksaminen koetuksella, ehkä kovimmalla mitä aiemmin yhteensä.
Toisaalta tällä hetkellä tuo fyysinen kipu ja särky on jossain taka-alalla, vaikkakin muistuttaa sitten rajusti olemassa olostaan aina niinä mielen tyyninä ja levollisina hetkinä.
Voisi sanoa että tämän yhdistelmän takia elämä on per*eestä ja syvältä sieltä.
Paljon on vielä näitä käsittelemättömiä mielen asioita, mutta paljon niitä on tullut kyllä jo käsiteltyä. Hienoa on ollut huomata tässä surun ja murheen keskellä että perheen ja lähisuvun lisäksi ne parhaat ystävätkin ovat antaneet tukea, vaikkakin vain puhelimen tai muun viestivälineen kautta.
Yksi koskettavimmista hetkistä oli kun sain tietää että serkkuni oli tehnyt piirroksen / taideteoksen isäni muistolle.
Maanantaina minun on tarkoitus sitten lähteä kaymään isäni kotipaikalla jossa hän asusteli viimeiset vuodet.
Siellä voi kohdata sitten uusi tunteiden sekamelska kun "mökin isäntä" on poissa ja kanat on poissa, paikalla päivystää vaan vielä toistaiseksi kissa.
Onneksi pikkuveljeni ja äitini lähtee mukaan niin on hieman tukea ja turvaa luvassa.
Paljon on sitten myös näitä käytännön asioita hoidettavana, mutta onneksi suurimman osan niistä hoitaa isoveli puolisonsa kanssa.
Seuraavaan etenkin positiivis sävytteiseen tekstiin voi mennä aikaa, mutta toisaalta tämä kirjoittaminen on kieltämättä pientä terapiaa ja ajausten selvittelyä.
Vaikkakin teksti on sekavaa ja hyppii asiasta toiseen ihan ilman aasinsiltojakin.
Isä minulla on kauhea ikävä sinua...
keskiviikko 28. lokakuuta 2015
Aloittamisen suuri tuska!
Eipä tässä voi sanoa muuta kuin sen että pitkään harkittu on liian myöhään aloitettu! Eli tätä oman blogin aloittamista on tullut mietittyä jo yli vuosi ja nyt vasta sain homman käyntiin jollain tapaa.
Ainakin toivottavasti näin.
Tämän blogin tarkoitus ei ole esittää tai kertoa millään tapaa uudesta "mielensäpahoittajasta" vaikka välillä voi purnausta olla ilmoilla! Vaan tarkoituksena on kirjoitella hieman omia näkemyksiä ja mietteitä tästä sosiaalisessa mediassakin paljon keskusteluja käytävästä suurpetopolitiikasta sekä muista mieltä askarruttavista asioista.
Palstatilaa tulee saamaan myös nuo tälläkin hetkellä elämää vaikeuttavat selkäkivut kaikkine oheisvaivoineen. Eli tuo selkäni on sellainen maanantaikappale tai jokin sekundapainos, piraattituotteeksi sitä ei ole todettu niinä kahtena kertana jolloin se on "avattu" ja "korvien välissä" oleva kipu poistettu.
Eli selkäongelmillani on jo kohtuu pitkä historia. Ensimmäisen kerran elämässäni koin vuoden 1995 kesällä millaista on kärsiä kunnon selkäkivusta. Elämästä ei meinannut tulla mitään, ramppasin jatkuvasti terveyskeskuksessa, kiropraktikolla, fysioterapeutilla, apteekissa ja sama toisinpäin.
Se että nuoren 21 vuotiaan ihmisen selkä on kipeä ja tämä kipu rajoittaa elämistä ei meinannut ,emmä itsellenikään jakeluun, mutta ajaoloon asiaan tottui. Kaikkein pahimmalle ja syvimmälle sisimpään riipaisi se kun oma äiti sanoi suoraan ettei vikaa ole muualla kuin korvien välissä.
Tuota hemmetin rumbaa kesti sellaiset 8 kuukautta, kunnes vasemman jalan halvausoireet iski. Siinä vaiheessa kipuni otettiin ensimmäisen kerran vakavasti myös tk:ssa josta minut siirrettiinkin heti sairaalaan.
Se oli maaliskuun 10. päivä vuonna -96 kun minua kuskattiin ambulanssilla Lappeenrantaan magneettikuviin ja heti takaisin SKS:n osastolle tullessa ortopedi kertoi että leikkauspöydälle ja heti. Eli välilevyn pullistuma leikattiin LV - LIV välistä päivystyksenä klo 18 jälkeen illalla.
Kas kummaa, se "korvien väli" parani ja kivut jäi ns pöydälle!
Toisesta leikkauksesta joka tehtiin syntymäpäivälahjaksi syntymäpäivänäni vuonna -97 saan syyttää vain itseäni siitä, koska rämän ensimmäisen leikkauksen jälkeen en malttanut kuntouttaa selkää kunnolla. Ja sieltähän se sitten pettää missä on heikoin paikka ja tälläkin kertaa se löytyi sieltä LV - LIV nikamavälistä.
Sanontahan kuuluu jotenkin että Siperia opettaa ja toisen leikkauksen jälkeen pidin huolta että se kuntoutus tulee tehtyä kunnolla lopuun.
Kului kuusi pitkää vuotta jolloin sai ja pystyi tekemään mitä vain, selkä ei vaivannut millään tapaa kunnes eräänä kauniina keskäkuun päivänä viikkoa ennen juhannusta vuonna 2003 se pahin tapahtui taas. Helvetillinen kipu ja tuska selässä, vasen jalka tunnoton mutta pelaa suht normaalisti, lievää voimanpuutosta nilkassa. Nyt tuosta on mennyt jo yli 12 vuotta, kolmatta leikkausta ei tehty koska tällöin olisi pitänyt pistää muutama nikama nippuun eli tehdä jäykistys- /luudutusleikkaus johon ei nuoreen ikääni vedoten lähdetty. Voin vain todeta että paljon on tähän 12 vuoteen mahtunut, niin ylä- kuin alamäkiä, tasaista ei niinkään. Paljon on myös kivunhoidon saralla tehty ja kokeiltu, ikävä kyllä sama rumba jatkuu eikä loppua ole näkyvissä. Ehkä sitten siellä haudassa ei tarvitse enää kivuista kärsiä.
Tässä pari kuvaa siitä mikä oli tilanne 2006 syksyllä.
Pitäisi saada nyt aikaan sen verran että kävisi hakemassa vuoden 2010 ja 2014 magneettikuvat ihan vertailun vuoksi.
Eli kuva "päältä"
ja sitten "sivuprofiili"
Ainakin toivottavasti näin.
Tämän blogin tarkoitus ei ole esittää tai kertoa millään tapaa uudesta "mielensäpahoittajasta" vaikka välillä voi purnausta olla ilmoilla! Vaan tarkoituksena on kirjoitella hieman omia näkemyksiä ja mietteitä tästä sosiaalisessa mediassakin paljon keskusteluja käytävästä suurpetopolitiikasta sekä muista mieltä askarruttavista asioista.
Palstatilaa tulee saamaan myös nuo tälläkin hetkellä elämää vaikeuttavat selkäkivut kaikkine oheisvaivoineen. Eli tuo selkäni on sellainen maanantaikappale tai jokin sekundapainos, piraattituotteeksi sitä ei ole todettu niinä kahtena kertana jolloin se on "avattu" ja "korvien välissä" oleva kipu poistettu.
Eli selkäongelmillani on jo kohtuu pitkä historia. Ensimmäisen kerran elämässäni koin vuoden 1995 kesällä millaista on kärsiä kunnon selkäkivusta. Elämästä ei meinannut tulla mitään, ramppasin jatkuvasti terveyskeskuksessa, kiropraktikolla, fysioterapeutilla, apteekissa ja sama toisinpäin.
Se että nuoren 21 vuotiaan ihmisen selkä on kipeä ja tämä kipu rajoittaa elämistä ei meinannut ,emmä itsellenikään jakeluun, mutta ajaoloon asiaan tottui. Kaikkein pahimmalle ja syvimmälle sisimpään riipaisi se kun oma äiti sanoi suoraan ettei vikaa ole muualla kuin korvien välissä.
Tuota hemmetin rumbaa kesti sellaiset 8 kuukautta, kunnes vasemman jalan halvausoireet iski. Siinä vaiheessa kipuni otettiin ensimmäisen kerran vakavasti myös tk:ssa josta minut siirrettiinkin heti sairaalaan.
Se oli maaliskuun 10. päivä vuonna -96 kun minua kuskattiin ambulanssilla Lappeenrantaan magneettikuviin ja heti takaisin SKS:n osastolle tullessa ortopedi kertoi että leikkauspöydälle ja heti. Eli välilevyn pullistuma leikattiin LV - LIV välistä päivystyksenä klo 18 jälkeen illalla.
Kas kummaa, se "korvien väli" parani ja kivut jäi ns pöydälle!
Toisesta leikkauksesta joka tehtiin syntymäpäivälahjaksi syntymäpäivänäni vuonna -97 saan syyttää vain itseäni siitä, koska rämän ensimmäisen leikkauksen jälkeen en malttanut kuntouttaa selkää kunnolla. Ja sieltähän se sitten pettää missä on heikoin paikka ja tälläkin kertaa se löytyi sieltä LV - LIV nikamavälistä.
Sanontahan kuuluu jotenkin että Siperia opettaa ja toisen leikkauksen jälkeen pidin huolta että se kuntoutus tulee tehtyä kunnolla lopuun.
Kului kuusi pitkää vuotta jolloin sai ja pystyi tekemään mitä vain, selkä ei vaivannut millään tapaa kunnes eräänä kauniina keskäkuun päivänä viikkoa ennen juhannusta vuonna 2003 se pahin tapahtui taas. Helvetillinen kipu ja tuska selässä, vasen jalka tunnoton mutta pelaa suht normaalisti, lievää voimanpuutosta nilkassa. Nyt tuosta on mennyt jo yli 12 vuotta, kolmatta leikkausta ei tehty koska tällöin olisi pitänyt pistää muutama nikama nippuun eli tehdä jäykistys- /luudutusleikkaus johon ei nuoreen ikääni vedoten lähdetty. Voin vain todeta että paljon on tähän 12 vuoteen mahtunut, niin ylä- kuin alamäkiä, tasaista ei niinkään. Paljon on myös kivunhoidon saralla tehty ja kokeiltu, ikävä kyllä sama rumba jatkuu eikä loppua ole näkyvissä. Ehkä sitten siellä haudassa ei tarvitse enää kivuista kärsiä.
Tässä pari kuvaa siitä mikä oli tilanne 2006 syksyllä. Pitäisi saada nyt aikaan sen verran että kävisi hakemassa vuoden 2010 ja 2014 magneettikuvat ihan vertailun vuoksi.
Eli kuva "päältä"
ja sitten "sivuprofiili"
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)