Elämä on vaikeaa taidetta ja useimmiten se on todella syvältä sieltä itsestään

Keskiviikko 28.10 -15 mullisti elämäni aivan totaalisesti.  Kello 20.47 isoveljeni soitti ja kertoi suuren suru-uutisen, Isäni oli löytynyt kuolleena kotoaan.
Ensimmäisenä iski mahdoton shokki, sitten tuli suoraa itkun sekaista huutoa jonka jälkeen vasta osittain tajusin mitä veli oikein sanoi puhelimessa. Suurin osa tiedoista kylläkin meni ohi.
Heti kohta oli pakko soittaa veljelle takaisin ja varmistaa mitä hän oikein kertoi.

Tämä loppuviikko on ollut yhttä tunteiden sekamelskaa, välillä olo on taysin tyyni ja rauhallinen ja välillä suru ja ikävä ottaa vallan jolloin seuraa totaalinen romahdus.
Ehkä kaikki tämä mahdoton suru ja julmettu ikävän tunne ja muu mielen myllerrys olisi paljon helpompi käsitellä ja kestää, jollei olisi näitä muita vaivoja. 
Eli juuri kun oli pikkuhiljaa pääsemässä jaloilleen näiden selkä ja hermokipujen aiheuttamasta masennuksesta ja muista henkisistä ongelmista oli saamassa yliotteen, niin sitten pitää pudottaa ihminen taas sinne pohjalle.
Ei voi oikein muuta sanoa kuin että nyt on taas jaksaminen koetuksella, ehkä kovimmalla mitä aiemmin yhteensä.
Toisaalta tällä hetkellä tuo fyysinen kipu ja särky on jossain taka-alalla, vaikkakin muistuttaa sitten rajusti olemassa olostaan aina niinä mielen tyyninä ja levollisina hetkinä.
Voisi sanoa että tämän yhdistelmän takia elämä on per*eestä ja syvältä sieltä.

Paljon on vielä näitä käsittelemättömiä mielen asioita, mutta paljon niitä on tullut kyllä jo käsiteltyä. Hienoa on ollut huomata tässä surun ja murheen keskellä että perheen ja lähisuvun lisäksi ne parhaat ystävätkin ovat antaneet tukea, vaikkakin vain puhelimen tai muun viestivälineen kautta.

Yksi koskettavimmista hetkistä oli kun sain tietää että serkkuni oli tehnyt piirroksen / taideteoksen isäni muistolle.

Maanantaina minun on tarkoitus sitten lähteä kaymään isäni kotipaikalla jossa hän asusteli viimeiset vuodet.
Siellä voi kohdata sitten uusi tunteiden sekamelska kun "mökin isäntä" on poissa ja kanat on poissa, paikalla päivystää vaan vielä toistaiseksi kissa.
Onneksi pikkuveljeni ja äitini lähtee mukaan niin on hieman tukea ja turvaa luvassa.

Paljon on sitten myös näitä käytännön asioita hoidettavana, mutta onneksi suurimman osan niistä hoitaa isoveli puolisonsa kanssa.

Seuraavaan etenkin positiivis sävytteiseen tekstiin voi mennä aikaa, mutta toisaalta tämä kirjoittaminen on kieltämättä pientä terapiaa ja ajausten selvittelyä.
Vaikkakin teksti on sekavaa ja hyppii asiasta toiseen ihan ilman aasinsiltojakin.

Isä minulla on kauhea ikävä sinua...

Aloittamisen suuri tuska!

Eipä tässä voi sanoa muuta kuin sen että pitkään harkittu on liian myöhään aloitettu! Eli tätä oman blogin aloittamista on tullut mietittyä jo yli vuosi ja nyt vasta sain homman käyntiin jollain tapaa.
Ainakin toivottavasti näin.

Tämän blogin tarkoitus ei ole esittää tai kertoa millään tapaa uudesta "mielensäpahoittajasta" vaikka välillä voi purnausta olla ilmoilla! Vaan tarkoituksena on kirjoitella hieman omia näkemyksiä ja mietteitä tästä sosiaalisessa mediassakin paljon keskusteluja käytävästä suurpetopolitiikasta sekä muista mieltä askarruttavista asioista.

Palstatilaa tulee saamaan myös nuo tälläkin hetkellä elämää vaikeuttavat selkäkivut kaikkine oheisvaivoineen. Eli tuo selkäni on sellainen maanantaikappale tai jokin sekundapainos, piraattituotteeksi sitä ei ole todettu niinä kahtena kertana jolloin se on "avattu" ja "korvien välissä" oleva kipu poistettu.

Eli selkäongelmillani on jo kohtuu pitkä historia. Ensimmäisen kerran elämässäni koin vuoden 1995 kesällä millaista on kärsiä kunnon selkäkivusta. Elämästä ei meinannut tulla mitään, ramppasin jatkuvasti terveyskeskuksessa, kiropraktikolla, fysioterapeutilla, apteekissa ja sama toisinpäin.
Se että nuoren 21 vuotiaan ihmisen selkä on kipeä ja tämä kipu rajoittaa elämistä ei meinannut ,emmä itsellenikään jakeluun, mutta ajaoloon asiaan tottui. Kaikkein pahimmalle ja syvimmälle sisimpään riipaisi se kun oma äiti sanoi suoraan ettei vikaa ole muualla kuin korvien välissä.
Tuota hemmetin rumbaa kesti sellaiset 8 kuukautta, kunnes vasemman jalan halvausoireet iski. Siinä vaiheessa kipuni otettiin ensimmäisen kerran vakavasti myös tk:ssa josta minut siirrettiinkin heti sairaalaan.
Se oli maaliskuun 10. päivä vuonna -96 kun minua kuskattiin ambulanssilla Lappeenrantaan magneettikuviin ja heti takaisin SKS:n osastolle tullessa ortopedi kertoi että leikkauspöydälle ja heti. Eli välilevyn pullistuma leikattiin LV - LIV välistä päivystyksenä klo 18 jälkeen illalla.
Kas kummaa, se "korvien väli" parani ja kivut jäi ns pöydälle!
Toisesta leikkauksesta joka tehtiin syntymäpäivälahjaksi syntymäpäivänäni vuonna -97 saan syyttää vain itseäni siitä, koska rämän ensimmäisen leikkauksen jälkeen en malttanut kuntouttaa selkää kunnolla. Ja sieltähän se sitten pettää missä on heikoin paikka ja tälläkin kertaa se löytyi sieltä LV - LIV nikamavälistä.
Sanontahan kuuluu jotenkin että Siperia opettaa ja toisen leikkauksen jälkeen pidin huolta että se kuntoutus tulee tehtyä kunnolla lopuun.

Kului kuusi pitkää vuotta jolloin sai ja pystyi tekemään mitä vain, selkä ei vaivannut millään tapaa kunnes eräänä kauniina keskäkuun päivänä viikkoa ennen juhannusta vuonna 2003 se pahin tapahtui taas. Helvetillinen kipu ja tuska selässä, vasen jalka tunnoton mutta pelaa suht normaalisti, lievää voimanpuutosta nilkassa. Nyt tuosta on mennyt jo yli 12 vuotta, kolmatta leikkausta ei tehty koska tällöin olisi pitänyt pistää muutama nikama nippuun eli tehdä jäykistys- /luudutusleikkaus johon ei nuoreen ikääni vedoten lähdetty. Voin vain todeta että paljon on tähän 12 vuoteen mahtunut, niin ylä- kuin alamäkiä, tasaista ei niinkään. Paljon on myös kivunhoidon saralla tehty ja kokeiltu, ikävä kyllä sama rumba jatkuu eikä loppua ole näkyvissä. Ehkä sitten siellä haudassa ei tarvitse enää kivuista kärsiä.

Tässä pari kuvaa siitä mikä oli tilanne 2006 syksyllä.
Pitäisi saada nyt aikaan sen verran että kävisi hakemassa vuoden 2010 ja 2014 magneettikuvat ihan vertailun vuoksi.

Eli kuva "päältä"











ja sitten "sivuprofiili"